Tylliritarin Tarinat on projekti, jonka ideoin yhdessä siskoni kanssa. Idea syntyi kahden luovan ihmisen hämmennyksestä vuosien aikana keräämämme materiaaliaarteiden määrästä. Minun enemmän kuin hänen, tämän sanon rehellisesti ja käsi sydämellä. On nauhoja, paljettikankaita, tapetteja, kaikkea. Osa aarteista on sivutuotetta, ylijäämää. Osa ei-niin-haluttua, mutta niin upeaa. Mietimme, riittääkö yhden ihmisen elinikä kaiken käyttämiseen. Kysymys jäi ilmaan leijumaan hetkeksi, laskeutui lattialle ja kömpi jonnekin paljettityllien välin. Retorinen kysymys ei kaipaa vastausta. Olin aiemmin pohtinut siskolle ääneen, voisinko tehdä mixed-media-taiteilijoille 3D-tulostettuja askartelukuvioita. Taitoni olivat silloin melko alkeelliset, mutta koska malintamisen opettelu oli niin mielenkiintoista, alkoivat kappaleet rakentumaan sisäisen silmäi edessä silloinkin, kun yritin levätä. Opin jotakin, opin jotain joka päivä.
Jossain vaiheessa nämä kaikki materiaalit yhdistyivät, muuttuivat ideoiksi, ideat tarinoiksi. Mystisen Tylliritarin keräämäksi tarinauniversumiksi, johon voi kuka tahansa osallistua kuvin ja tarinoin.
Kuka on Tylliritari?
Kuka Tylliritari on, on hieman salattu itseltänikin, vaikka hahmo on minun ajatusteni ja tyllivuorieni kaaoksesta esiin kaivautunut. Se tuli avuksi, kun tein muutaman vuoden tanssiopiston pienille ja vähän suuremmille oppilaille balettitutuja. Tyllin kanssa työskentely oli ihanaa ja aivan kamalaa. Se tuli sievässä ja pienessä pakassa minulle, puuhakkaalle suunnittelijalle ja ompelijalle. Siitä leikattiin loputomasti poimutettavia suikaleita, jota rypytettiin kymmeniä ja kymmeniä metrejä. Se turposi valtaviksi kasoiksi kuin ylikasvaneet ja lämmössä lässähtäneet hääkakut. ”Missä on ensimmäinen ja kapein kerros tylliä?”, tuskailin sukellellen röykkiöihin. Tylli tulehdutti kynsivallit ja naarmi kädet ja käsivallert. Tylliritari haarniskoineen tuli peitsineen apuun, lempeästi peitoten satatuhathampaiset hirviöt ja työ jatkui. Syntyi paljon kaunista. Paljon hymyieviä balettilapsia piirtyi kuviksi muistojen lasihelmiin. Ovat kai jo nuoria aikuisia. Muutaman vuoden päästä ompeleminen alkoi yskittää ja kroppakaan ei enää jaksanut. Tylliritarin puodin ovet suljettiin viimeistä kertaa, mutten ollut surullinen. Olin jo oppinut uuden taidon, kuvanveiston metallilangoista. Kerron siitä toiste enemmän. Sekin varmasti liittyy kaikkeen, jollain tavalla. Tylliritari astui hetkeksi verhon taakse silloin, mutta onkin kerännyt koko tämän ajan tarinoita fantastisista paikoista. Tarinat pursuavat säihkettä ja loistetta, tyllin keveyttä ja kivilinnojen raunioituntta mystiikkaa ja kauneutta.
