Julkaistu Jätä kommentti

Legenda siskoista

Artikkelikuva blogiin, legenda siskoista

Orbimirabiliksen alla

Aikana, jolloin Mirabilian palatsien parvekkeilla kahisi silkki ja tafti, syntyi parin vuoden välein neljä kaunista tytärtä erääseen onnelliseen taloon. Tytöt viettivät lapsuutensa vapaasti palatsipuutarhoissa, juosten kivikäytäviä pitkin ja keksien seikkailuja siellä, missä monet saivat ilonsa sääntöjen ja ennustettavien tapahtumien syleilystä.

Puutarhan perällä kasvoi vanha orbimirabilis-puu, jonka kukat kasvoivat pallomaisina rykelminä ja suurina kuin pienet kuut. Sen sanottiin olevan vanhempi kuin yksikään Mirabilian palatsi.

Kun elämä alkoi vaatia kultaista käytöstä, tanssiaisia ja hillittyä naurua, siskokset hiipivät yhä joskus yön selkään, orbimirabiliksen luo, tanssimaan ja nauramaan ilman arvelevia katseita.

Päivää ennen nuorimman sisaren, kuusitoistavuotiaan Evelinan, esittelyä seurapiirille, hän sairastui kuumeeseen, jota vanhat ihmiset kutsuivat nimellä yökukintakuume. Se sai näkemään kukkia siellä, missä muut näkivät vain varjoja.

Sisaret valvoivat hänen vuoteensa vierellä, kun voimat hiljalleen hiipuivat.

Ennen viimeistä hengenvetoaan Evelina hymyili ja katsoi sisariaan. ”Minun aikani tällä puolen on pian ohi”, hän kuiskasi.

”Toivon teille rakkautta, lapsia ja pitkää elämää. Minä odotan teitä orbimirabiliksen juurella. Kun elämänlankanne on lopussa ja yö on yötön, oksat taipuvat kukkien painosta. Silloin olemme taas niinkuin ennen.”

Vuodet kuluivat.

Sisaret elivät pitkät elämät, täynnä iloa ja menetystä, lapsia ja hiljaisuutta.Mutta yksikään heistä ei unohtanut koskaan Evelinaa eikä puutarhan kukkapuuta.

Ja jokainen heistä ajatteli viimeisinä hetkinään vaaleanpunaisia kukkapalloja yöttömässä yössä.

Kun Isabella, sisaruksista viimeinen, sulki silmänsä hyvin vanhana, muistot kulkivat hänen mielessään kuin puro, takaisin lapsuuteen. Hän näki itsensä kantamassa pientä Evelinaa sylissään orbimirabiliksen alla.Pieni käsi kurkotti kohti tuoksuvaa kukkaa.

Isabella nosti oman kätensä.
Ja silloin elämänlanka katkesi.
Seuraavassa hetkessä hän tanssi, yöttömässä yössä.
Hymyilevien sisartensa kanssa.
Kaikki olivat jälleen nuoria.
Aikaa ei ollut enää, oliko koskaan ollutkaan?
Oli vain tanssi, kukkien tuoksu, sisaret ja rakkaus.
Ja orbimirabiliksen oksat taipuivat kukkien painosta.


Liity mukaan tarinaan
Saat silloin tällöin kirjeen Mirabiliasta

Liittyvä tuote tai askartelu: Askartele vaatekaappi pahvilaatikosta.

Julkaistu Jätä kommentti

Mystinen Mirabilia

Kun vesi valtasi Mirabilian kaupungin, ihmiset jättivät loisteliaat palatsit taakseen, eivätkä enää koskaan palanneet.

Huolella vaalitut puutarhat muuttuivat suistoiksi ja lammiksi.

Ihmekukka, mirabilis mirabilia kietoi juurensa yhteen vesikasvien kanssa, ei kamppailen, vaan sisariltaan vanhaa viisautta etsien. Vähitellen se oppi hengittämään veden alla. Sen vaaleanpunaiset kukat kurottivat kohti pintaa lumpeiden vesililjojen keskelle. Yhdessä ne muodostivat lempeästi hehkuvia riuttoja täynnä uudenlaista elämää.

Oli peilityyni yö, kun äänettömästi lipuvat veneet rantautuivat kauan sitten unohdettuun Mirabiliaan. Se toivotti kauan vaeltaneet velhottaret ja mystikot tervetulleiksi palatseihin seiniensä suojaan. Loisteliaisuus oli muuttunut luonnon syleilyssä rauhalliseksi rappioksi. Jokainen halkeama kuiskaili tarinoita. Mennyt, nykyisyys ja tuleva virtasi juurissa ja köynnöksissä, jotka risteilivät kaikkialla kuin hermoradat ja kaikella tuntui sykkivän yhteinen sydän jossain syvän tumman veden alla. Ajan sivellin oli maalannut oman taideteoksensa, jonka ympärille ohut sumuhuntu kietoutui kuin rakastaan syleillen.

Matkaajat jäivät. Mirabiliassa veden lailla solisevaa elämää vaalien he palauttivat sinne kauan sinne kadotettua kauneutta ja kimallusta.

Ja mirabilikset kukkivat heidän hiuksissaan ja sydämissään.

Haluatko tulostaa tämän tarinan kauniilla taustalla? Lataa PDF alta.

Liity mukaan tarinaan
Saat silloin tällöin kirjeen Mirabiliasta